Olen miettinyt, miten vaikeaa eri mieltä olemisesta on tullut. Eri mieltä oleminen on oikeastaan taitolaji, jota meidän pitäisi harjoitella enemmän. Miten reagoimme, kun joku ajattelee aivan eri tavalla kuin me? Ja osaammeko oikeasti kuunnella silloin, kun emme pidä siitä mitä kuulemme? Eikä tämä ole vain muiden ongelma. Tunnistan tätä välillä myös itsessäni.
Politiikassa tämä näkyy erityisen hyvin. Kun joku sanoo jotain, mistä olemme vahvasti eri mieltä, ensimmäinen reaktio on helposti etsiä hänen ajattelustaan virhe. Vielä helpompaa on lokeroida koko ihminen. Tuo on oikeistolainen. Tämä liian vasemmalla. Tuo ajattelee vain rahaa. Ja tuohan ajattelee aina noin. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Ja kun olemme kerran päättäneet, millainen toinen on, meidän ei oikeastaan tarvitsekaan enää kuunnella.
Joskus huomaan itsekin jo toisen ensimmäisistä sanoista arvaavani, mihin hän on menossa. Samalla alan mielessäni rakentaa omaa vastaustani. Silloin en oikeastaan enää kuuntele, vaan valmistaudun vastaamaan. Jos tavoitteeni on jo keskustelun alussa voittaa toinen, kuinka avoimesti pystyn enää kuuntelemaan häntä?
Minusta tässä menetetään jotain olennaista. Harva vaikea kysymys on lopulta niin yksinkertainen kuin miltä se ensikuulemalta kuulostaa. Voin olla jonkun kanssa täysin eri mieltä ja silti hän voi nähdä asiasta jotain sellaista, mitä itse en ole nähnyt. Eri mieltä olevan kuunteleminen ei tarkoita omista arvoistaan luopumista. Eikä kaikkea tarvitse hyväksyä tai yrittää ymmärtää parhain päin. Joskus pitää sanoa hyvinkin suoraan vastaan.
Mutta siinä on iso ero, kuuntelenko toista ymmärtääkseni, miksi hän ajattelee niin kuin ajattelee, vai odotanko vain omaa vuoroani todistaakseni hänen olevan väärässä.
Minua huolestuttaa kehitys, jossa vastapuolen lyömisestä tulee tärkeämpää kuin itse asiasta. Some ei ainakaan helpota tätä. Kärjekäs lause leviää paremmin kuin pitkä pohdinta ja suuttumus saa helposti enemmän huomiota kuin yritys ymmärtää. Myönnän, että houkutus lähteä tähän mukaan on välillä suuri.
Silti juuri nyt tarvitsisimme kykyä tehdä päinvastoin. Suomella on ratkaistavana niin isoja kysymyksiä, ettei niitä ratkaista sillä, että jokainen puhuu vain omalle joukolleen.
Vahvastikin voi olla eri mieltä. Omien arvojen ja tärkeiden asioiden puolesta pitääkin joskus pitää ääntä kovaa. Silti haluan säilyttää kyvyn kysyä itseltäni: entä jos tuossa toisen ajatuksessa on jotain, mitä minun kannattaisi kuulla? Ehkä politiikassakaan ei aina pitäisi yrittää voittaa keskustelua.
Joskus paljon tärkeämpää voisi olla, että keskustelun jälkeen ymmärtäisimme vähän paremmin sekä asiaa että toisiamme.
Onnistunut keskustelu ei siis olekaan se, jonka jälkeen toinen myöntää minun olleen oikeassa. Yleensä riittää, että kumpikin lähtee vähän enemmän ymmärtäneenä.
Saija Meriö
Kansanedustajaehdokas
